Voi angst, alkaa tosissaan suututtaa kaikki julkisen säälin kerjääjät. Eiku oikeesti. Jos ne vaan sais nippasta jonnekin toiseen ulottuvuuteen niin mä olisin niin onnellinen. Ku mitä niil tekee, tollasilla masokisteilla ittensä satuttajilla. Ei angstaus oo mikään keino surra surua pois. Silleen vaa tekee tästä madon syömästä maailmasta pahemman paikan, ne ei tajua ettei meillä muillakaan oo helppoo. Tottahan se on, että me ollaan erityisii, mut ei sitä kukaan huomaa. Loppujen lopuks me hukutaan massaan niinku pieru saharaan.

Pääsispä saharaan. Ei tarvis kattella. Eikä tuntee. Tai tajuta. Jossain dyynin päällä rivut yllä ja kylkiluut paistaen, mietiskelis siellä mitä me tekisimmekään niillä masentuneilla nuorilla, jotka eivät näe elämänsä valoisia puolia. Vtu.

Ei kyllä ihmekään, kun nuoret masentuu, sillä mediateollisuus tuputtaa ties minkälaista roolimallia jotka suorastaan huutavat "ota musta mallia! Ota nyt!!"

Nojaa ehkä he eivät näe metsää puilta.